Palautumattoman monimutkaisuuden käsite on itsessään varsin huvittava. Väite, että esimerkiksi ihmisen silmä on niin monimutkainen, ettei se ole voinut kehittyä itsestään sillä vaikkapa pelkistä silmän tappisoluista ei ole ihmiselle mitään hyötyä, paljastuu lähemmin tarkasteltuna vääräksi.
Totta tietysti on, että vaikkapa tappisoluista ei ole juuri mitään hyötyä yksinään. Kreationistit vain unohtavat tässä sen tosiasian, ettei ihmisapina koskaan ole päättänytkään että "kasvatanpa nyt silmän". Silmät, hyvä esimerkki "palautumattomasta monimutkaisuudesta", ovat nekin helposti selvitettävissä evoluutioteorian kautta.

Silmä ei ole missään vaiheessa kehittynytkään vain silmäkuopasta ulos pompahtamalla. Ensin useilla matolajeilla oli vain yksinkertainen hermokimppu joka pystyi havaitsemaan valoeroja. Tästä kehittyivät karkeat silmät jotka havaitsivat pääosin vain liikettä ilman yksityiskohtia. Ja kehitys jatkui näin kunnes saavuttiin MILJOONIEN VUOSIEN KULUTTUA silmätyyppiin, jota esimerkiksi me käytämme.

Vertauksena tästä voi käyttää evoluutiota kuvaavaa vuorenrinnettä, jonka huippuna on nykyinen silmätyyppi. Kreationisti katsoo vuoren lähes pystysuoraa seinää ja toteaa "ei noin korkealle pysty hyppäämään. Tuonne asti voi päästä vain jumalan avulla."
Todellisuudessa vuoren vastakkaisella puolella on loivempi mäki, silmän kehityksen eri vaiheet, joita seuraamalla voi ongelmitta päästä nykyisen silmätyypin luokse.

Mutta vuori ei mielestäni ole sopiva vertauskuva. Eihän vuoren viimeinen huippu ole silmän mikään viimeinen muoto. Nykyihminen ei ole mikään täydellinen tai valmis olento; luonto on täynnä välivaiheita, ihminen silmineen on teoriassa pelkkä välivaihe. Kaikki eliöt kehittyvät ja muuttuvat jatkuvasti, ihminen mukaanlukien.

"...kuvittelepa lätäkkö, joka eräänä aamuna herää tietoisena tarkastelemaan maailmaansa tällä tavoin: 'Onpa tämä kiintoisa maailma jossa minä olen, ja mielenkiintoinen kuoppakin jossa minä olen, sopii minulle aika hyvin, eikö vain? Itseasiassa, tämähän sopii minulle aivan järisyttävän hyvin, sen on pakko olla luotu minua varten!' Tämä idea tekee lätäkköön niin lähtemättömän vaikutuksen, että kun aurinko nousee taivaalle, ilma lämpenee, ja lätäkkö hiljalleen haihtuu ja kutistuu, hän yhä roikkuu suorastaan raivokkaasti kiinni käsityksessä, että kaikki päättyy parhain päin hänen onnekseen. Oltiinhan hänet sentään tarkoitettu olemaan tässä maailmassa, tämä maailma oli rakennettu hän sen osana; siispä se hetki, kun hän yht'äkkiä katoaa, tulee lätäkölle kovin yllättäen."

Tämä, "a sentient puddle" tai "puddle thinking" , on Douglas Adamsin sanelema (parhaani mukaan suomennettu) havainnollistava analogia, joka satirisoi kreationismin perimmäistä ideaa, verraten ihmistä maapallolla kuopassa olevaan lätäkköön.

Douglas Adamsin esimerkki osoittaa mielestäni hyvin kreationismin pohjimmilla olevan naiiviuden. Kukaan ei tiedä varmasti mitä ihminen kokee kuolemansa jälkeen ja koska ihminen myös luonnostaan pelkää kaikkea tuntematonta jota se ei pysty hallitsemaan, syntyy useimmilla tarve turvautua Jumalaan.

Jumala takaa ikuisen elämän, ja koska Adamsin esimerkissä lätäkkö - tai meidän tapauksessamme ihminen - sopii maailmaansa niin hyvin, on sen "pakko" olla luotu siihen.
Koska tällaiseen uskominen säästää ihmisen väistämättömänä edessä odottavan kuoleman pelolta, on Jumalaan turvautuminen näennäisesti hyvin helppoa.

Ja eikö se ole mitä ainakin perinteinen kristinuskon Jumala on? Tavoittamattomissa kelluva hahmo, johon turvaudutaan aina kun koetaan pieniäkin vastoinkäymisiä.

Usko syntyy Jumalaan helposti juuri sen takia, koska se on vaivattomin tie. Ei tarvitse vaivata päätään useimmilla kysymyksillä (sillä Jumala loi/teki sen), peloilla (sillä Jumala turvaa ja suojaa) ja voi elää koko elämänsä tuudittautuneena turvallisuuden harhaan.